Länsimaiseen jouluun kuuluu kuitenkin paljon muutakin kuin pelkät lahjat, koristeet ja musiikki. Useimmissa maissa on tärkeää olla kotona tai isovanhempien luona perheen kanssa ja nautiskella perinteisiä jouluruokia. Kristityille joulu on myös Jeesuksen syntymän juhla ja siihen liittyy omia traditioitaan. Alkueräiseen jouluun, eli keskitalven juhlaan, liittyi lisäksi muita kansallisia perinteitä. Esimerkiksi Joulupukki oli ennen oikeaksi pukiksi pukeutunut, eikä se punanuttuinen Coca-colan maskotti, jonka eräs ahvenanmaalainen aikoinaan amerikkalaisille suunnitteli. Alkuperäinen pukki näkyy edelleen pohjoismaissa vuohipukkien muodossa.

On toki piristävää, että Kiinassakin on joulutunnelmaa, mutta kaikki alkuperäiset syyt juhlia ovat unohtuneet. Mihin on jääny0t antamisen ilo? Mihin ovat jääneet jouluherkut? Mihin on jäänyt rauhoittuminen ja perheen kanssa olo? Lost in translation. Kiinaan joulusta on päätynyt vain sen tyhjä kuori.

Toisin kuin Suomessa, Kiinassa on tärkeää osata kutsua jokaista perheenjäsentä oikealla nimikkeellä. Esimerkiksi, äidin puolen isoisä on “lao ye” (姥爷), kun taas isän “ye ye” (爷爷). Muita sukulaisia ovat mm. “jiu jiu” (舅舅, eno) ja “san yi” (三姨, kolmas täti). Ystävät yleensä kutsuvat toisiaan lempinimillä, kuten “Wang ge” (王哥, isoveli-Wang), mutta usein myös hieman kunnioittavammin tyyliin “lao Wang” tai “xiao Wang” (老王/小王, vanha Wang/pikku Wang). Tällainen puhuttelutapa on käytössä myös työelämässä ja miksei kotonakin. Koskaan ei myöskään ole väärin käyttää henkilön koko nimeä, joskin usein se on ehkä hieman liian virallisen oloista. Etunimen käyttö on erittäin harvinaista ja vain puoliso tai vanhemmat oikeastaan voivat edes puhutella etunimellä.

Kiinalaiset tapaavat sukulaisiaan joka viikonloppu ja usein yhteen kokoonnutaan hieman isommalle aterialle. Myös ystävien kanssa käydään lounaalla oikeastaan joka kerta kun mennään ulos. Ulkomaalaiselle tuo jatkuva sukulaisralli tuntuu joskus rasittavalta ja minun huonoksi onnekseni, morsiameni vanhemmat ovat vieläpä eronneet, joten joudun vierailemaan aina kahdessa paikassa. Siinäpä sitä sitten meneekin kaikki viikonloput… Ei paljoa jää aikaa harrastaa ja aina tuntuu, että ei ehdi kunnolla palautua viikon työnteosta.

Harrastuksista puheenollen, kiinalaisilta nuorilta ne todella tuntuvat puuttuvan. En tiedä yhdenkään tuttavani harrastavan yhtään mitään. Eipä heillä varmaan ole aikaakaan, kun jatkuvasti ovat töissä, sukuloimassa tai kavereiden kanssa lounaalla Poislukien muutama rikkaan perheen äpärä, jotka eivät tee töitä ja shoppailevat joka päivä. Heitäkin mahtuu kaveripiiriini.

Kävimme viikonloppuna Hebeissä todella köyhällä alueella. Viljelysten keskeltä löytyi hieman yllättäen peri-beijingiläinen kylä, jonka talot ovat rakennettu Hutongeiksi. Hutong’r on vanhaa beijinginkieltä ja tarkoittaa kapeaa kujaa. Nykyään sanalla tarkoitetaan myös perinteistä asuinaluetta, jossa talot ovat muurien sisällä ja muurien väleissä on vain kapeat kujat, joissa ei aina mahdu edes ajamaan autolla. Tontit itsellään pitävät sisällään usein 2-4 rakennusta ja sisäpihan. Muurit ovat korkeita ja ikkunoita kaduille ei ole.

Nyt, marraskuun paremmalla puolella, sää on jo varsin kylmä ja usein pari astetta pakkasella. Sydäntalvella on vielä luvassa tätä hetkeä kylmempääkin säätä, joten luulisi, että näinkin kylmässä olisi suorastaan elinehto osata rakentaa talo lämpimäksi. Kuitenkin, kaikki kylän vanhatkin rakennukset olivat tehty samalla kaavalla: Tiiliseinät, ei välieteistä, ovi aina auki ja aukko tukittu paksulla verholla. Lisäksi talojen ikkunoista yksikään ei ollut kaksinkertainen. Suomen lämpimiin mökkeihin tottuneena olin aika yllättynyt miten talon sisällä oli aivan yhtä kylmä kuin ulkonakin. Sisällä ei myöskään ollut mitään muita lämmityslaitteita, kuin ämpärin kokoinen liesi ja kivinen vuode, jonka alla kiersi tulipesästä tuleva lämmin ilma. Sänky oli siis ainoa lämmin paikka koko rakennuksessa. Jopa pieni makuuhuone oli muutoin todella kylmä, sillä kaikki lämpö karkasi ovesta ja ikkunasta.

Luultavasti omituisinta tässä on se, että näin täällä on asuttu tuhansia vuosia. Miten voi olla, että täällä Kiinan sivistyksen kehdossa, kukaan ei ikinä oppinut ymmärtämään yksinkertaisimmankaan lämpöeristyksen päälle. Ja tämä osaamattomuus ei suinkaan rajoitu tuonne köyhimmälle seudulle. Meidän hulppean kallis asuntomme Beijingissä on myös varustettu vain yksinkertaisilla ikkunoilla ja yhdellä ulko-ovella ja ilman jatkuvaa lämmitystä sisälläkin on pakkasta. Tämä tuli jo tänä vuonna todettuakin, kun lämmitystä ei oltu vielä avattu alkutalvesta. Ulkona oli +10C, sisällä +12C.

Ennen Kiinaan muuttoani, keskustelin erään kurssikaverini kanssa Beijingin taloista. Hän opiskeli rakennustekniikkaa ja totesi kauhistelleensa Beijingissä ollessaan paikallista talonrakennuskulttuuria. Uudet talot olivat kahden vuoden päästä kuin purkutuomion saaneita. Materiaalivalinnat olivat huonoja ja työn laatu heikkoa. Lisäksi jokaikisen toistaiseksi näkemäni talon kosteat tilat on toteutettu niin päin prinkkalaa, että homeongelma tulee luultavasti ajankohtaiseksi jo uusissakin taloissa. Toisaalta kun on nähnyt rakennustyöläisiä työnsä kimpussa, ei pitäisi moittia. Kaikki rakennuksilla työskentelevät ovat ulkopaikkakuntalaisia ja heidän esimiehensä käyttävät heitä häikäilemättä hyväkseen. Palkkaa ei makseta juuri lainkaan, työajat ovat epäinhimillisiä, työvälineet ovat kivikaudelta, ihmiset kouluttamattomia ja rakennustahti älyttömän nopea. Pilvenpiirtäjiä rakennetaan siis samoilla välineillä ja taidoilla, kuin niitä “puuliitereitä”, joissa ihmiset asuvat maaseudulla… Ei voi muuta todeta, kuin että onneksi Beijing ei ole maanjäristysaluetta.