Toisin kuin Suomessa, Kiinassa on tärkeää osata kutsua jokaista perheenjäsentä oikealla nimikkeellä. Esimerkiksi, äidin puolen isoisä on “lao ye” (姥爷), kun taas isän “ye ye” (爷爷). Muita sukulaisia ovat mm. “jiu jiu” (舅舅, eno) ja “san yi” (三姨, kolmas täti). Ystävät yleensä kutsuvat toisiaan lempinimillä, kuten “Wang ge” (王哥, isoveli-Wang), mutta usein myös hieman kunnioittavammin tyyliin “lao Wang” tai “xiao Wang” (老王/小王, vanha Wang/pikku Wang). Tällainen puhuttelutapa on käytössä myös työelämässä ja miksei kotonakin. Koskaan ei myöskään ole väärin käyttää henkilön koko nimeä, joskin usein se on ehkä hieman liian virallisen oloista. Etunimen käyttö on erittäin harvinaista ja vain puoliso tai vanhemmat oikeastaan voivat edes puhutella etunimellä.

Kiinalaiset tapaavat sukulaisiaan joka viikonloppu ja usein yhteen kokoonnutaan hieman isommalle aterialle. Myös ystävien kanssa käydään lounaalla oikeastaan joka kerta kun mennään ulos. Ulkomaalaiselle tuo jatkuva sukulaisralli tuntuu joskus rasittavalta ja minun huonoksi onnekseni, morsiameni vanhemmat ovat vieläpä eronneet, joten joudun vierailemaan aina kahdessa paikassa. Siinäpä sitä sitten meneekin kaikki viikonloput… Ei paljoa jää aikaa harrastaa ja aina tuntuu, että ei ehdi kunnolla palautua viikon työnteosta.

Harrastuksista puheenollen, kiinalaisilta nuorilta ne todella tuntuvat puuttuvan. En tiedä yhdenkään tuttavani harrastavan yhtään mitään. Eipä heillä varmaan ole aikaakaan, kun jatkuvasti ovat töissä, sukuloimassa tai kavereiden kanssa lounaalla Poislukien muutama rikkaan perheen äpärä, jotka eivät tee töitä ja shoppailevat joka päivä. Heitäkin mahtuu kaveripiiriini.

Beijingissä on tällä hetkellä n. 5 miljoonaa autoa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ruuhka-aikoina kehätiet ovat täysin tukossa. Asiaa ei myöskään auta se, että jokainen autoilija haluaa aina olla ensimmäinen ja hidastavat siinä pujotellessaan sitten koko liikennevirran liikettä. Myös tietullit ovat kovin hankalia, kun niille änkee yhtäaikaa parisataa autoa. Lopputuloksena on jokapäiväinen kaaos, jossa autot matelevat eteenpäin tukkien toisiltaan joka ikisen kolosen. On varmaan sanomattakin selvää, että myös hälytysajoneuvoille varattu kaista on täynnä näitä hätähousuja. Lisäksi ambulanssi tai paloauto voi hyvinkin myöhästyä dramaattisesti ihan vain, koska autoilijat eivät tee heille lainkaan tietä. Bussien ainoa mahdollisuus liikkua kadulla on luonnollisesti kiilaamalla isomman oikeudella. Muuten kukaan ei heitä väistäisi.

Silloin kun ruuhkaa ei ole vaivaksi asti, pääsee kehäteillä parhaillaan ajamaan 70km/h. Yleensä ajo menee silti nykimiseksi, sillä jälleen kerran kukaan ei halua jonottaa. Yleensäkin jonottaminen tuntuu olevan kiinalaisille aivan mahdotonta. Lyhytkin odotus tuntuu olevan paikallisille liikaa. Mikä on kovin omituista ottaen huomioon, että Beijingissä on aina pakko odottaa ja jonottaa.

Ihan kuin liikennekaaos itsessään ei olisi riittävän suuri riski, kiinalaiset eivät ymmärrä turvavyön käytön hyödyllisyyttä lainkaan. Laki vaatii jokaista autossa istujaa käyttämään turvavyötä, mutta juurikaan kukaan ei sitä tee, ellei näe poliisia vahtimassa liikennettä. Takapenkillä vyön käyttö on yleensä tehty mahdottomaksi änkemällä vyöt ja soljet penkkien väliin tai verhoilun alle. Kukapa sitä haluaisikaan käyttää, kun vyö lisää  selviytymismahdollisuuksia kolaritilanteessa vain 300-500%:lla.

Siinä missä Euroopassa, Japanissa ja USA:ssa voi yleensä olettaa toisten noudattavan liikennesääntöjä, Kiinassa tuollainen oletus vie sinut vain aikaiseen hautaan. Jalankulkijoita ja pyöräilijöitä ei kunnioiteta lainkaan, vaan autot ajavat heidän päälleen jarruttamatta, jos he eivät väistä. Vihreä valokaan ei takaa yhtään mitään, sillä autoilla on oikeus kääntyä punaista päin oikealle. Lisäksi monet kääntyvät punaisia päin ihan mihin suuntaan vain. Kuitenkin harvemmin nuolivaloa vasten. Kiinassa “peräänajaja maksaa” -mentaliteetti on mennyt aivan naurettavuuksiin. Yleinen tapa on nimittäin kiilata toisen eteen. Ja kun takana oleva on aina syyllinen, näitä kiilaajia riittää. Lisäksi hyvin harva auto käyttää vilkkuja lainkaan, joten liikenteessä saa aina olla varuillaan. Ettei tämä teksti menisi täysin autoilijoiden mollaamiseksi, Kiinan katuja värittää myös hullut jalankulkijat. Beijingissä näitä kutsutaan nimella “zuo si” – kuoleman imuttajat. Varsinkin laitakaupungilla voi jarrut joutua lyömään lukkoon, kun ilmeisesti elämäänsä kyllästyneet ihmiset päättävät ylittää kadun mistä sattuu. Lisäksi pyöräilijät ja mopoilijat eivät noudata minkäänlaisia liikennevaloja, vaan ajavat pysähtymättä jokaisen risteyksen ohi. Nämä sankarit ovatkin jäädä auton alle kymmeniä kertoja päivässä. Siitä voisi joku laskea heidän elinikänsä odotusarvon…

Lopuksi hieman statistiikkaa mietittäväksi: USA:ssa on tällä hetkellä 4 kertaa Kiinan verran autoja.  Kiinassa kuitenkin kuolee vuosittain 2 kertaa enemmän ihmisiä liikenteessä, kuin USA:ssa. Mistäköhän tämä voisi johtua?